Scarlet’s Walk

Olen palannut. Siihen, etten ole kirjoittanut, on olemassa yksinkertainen syy: Kiireisyys. Kymmenen kuukauden aikana olen ohjannut yhden näytelmän, näytellyt kahdessa, lopettanut palkkatyön ja nyt olen opinnäytetyön kimpussa. Suoritan samalla myös työharjoitteluani eli tekemistä riittää Työt lopetin siksi, että minulla olisi aikaa keskittyä opinnäytetyön tekemiseen ja lopulta valmistumiseen, mikä on tällä hetkellä tärkein tavoitteeni. Se on suuri asia; ensimmäinen kunnon virstanpylväs elämässäni.

Muu opiskelu onkin melkein ohitse. Minulla on enää yksi viikonlopun mittainen valinnaiskurssi tiedossa maaliskuussa. En oikein vieläkään saata uskoa, että kohta on se neljä vuotta opiskelua on ohi. Vastahan me aloitimme.

Eniten minulle tulee ikävä kaikkia ihmisiä, joihin minulla on ollut ilo tutustua näiden vuosien aikana. Toisaalta jään kaipaamaan myös säännöllistä rytmiä. Joskus on hankalaa ottaa itseään niskasta kiinni. Sen olen huomannut erityisesti opinnäytetyön kanssa. Kun olet poissa koulusta, on helppoa torkuttaa kelloa monta tuntia ennen kuin vihdoin saa tahdonvoimalla kiskottua itsensä pystyyn. Olen iltavirkku. Siksipä olen päättänyt, että saan nukkua aamulla hieman pidempään. Kirjoitan sitten illalla, kun minulla on enemmän intoa ja tarmoa. Eiköhän se opinnäytetyö sieltä valmistu ajallaan.

Elämä on muutenkin ihan mallillaan. Muutimme Armaani kanssa uuteen asuntoon viime vuoden marraskuussa. Asunto on aivan mahtava ja todella tilava sekä aivan keskustan sydämessä! Toivottavasti ei tarvitse hetkeen muuttaa minnekään. Se on niin turhauttavaa puuhaa!

Elämä kulkee eteenpäin, ja olen optimistinen. Ei saa lopettaa uskomista!

Lomani on kohta lopuillaan. Pitäisi taas palata arkeen. Joskus toivoisin että olisin vielä lapsi, koska silloin aika eteni hitaammin, ja viikonkin mittaiset lomat tuntuivat pitkiltä. Toisaalta pääsin tällä kertaa jonnekin muualle lomanviettoon.

Tulimme eilen Lapista. Oli tosi hauska reissu. Matkaa tuntureiden äärelle oli yli 500 kilometria eli ihan tuntuvasti. Siippani jännitti kovasti noin pitkän matkan ajamista, sillä minä en korttia omista, joten hän sai kunnian ajaa sinne ja takaisin. Kun olimme päässeet perille, siippaseni sanoi, että matka oli hänen mielestään tuntunut yllättävän lyhyeltä ja matka oli joutunut rattoisasti. Meillä oli mm. monen tunnin mittaiset keskustelut elokuvista ja edellisöisestä Oscar-gaalasta, jonka katsoin valvoen läpi koko yön jo kuudetta vuotta peräkkäin Lapissa oli mukavasti lunta ja pakkastakin enemmän kuin kotikaupungissa lähtiessä. Kävimme joka päivä saunassa, mikä oli luksusta, sillä meillä ei ole omaa saunaa. En varsinaisesti ole mikään saunoja-tyyppi, mutta tällä haavaa nautin saunomisesta täysin sieumauksin. Ulkoilimme ja vietimme iltoja takkatulen loimussa. Oli todella rentouttavaa vain olla, eikä ajatella työntekoa ja tulevaa ensi-iltaani esikoisohjaukselleni. Sainpa jopa katsottua Tuulen viemää, ja kehujensa arvoinen!

Kävimme myös paikallisessa A’la Carte -ravintelissa nauttimassa poroisia aterioita. En tajunnut kysyä tarjoilijalta ruokien annoskokoa, sillä olen ollut siinä uskossa että A’la Carte -ruoat ovat hintavia ja pienikokoisia. Toisin kävi. Söin poronkäristystä muusilla ja puolukkahillolla, ja sain ähkyn. Siippa popsi puolet ateriastani oman annoksensa päälle hyvällä ruokahalulla. Epäreilua, että jolla kulla on niin joustava mahalaukku. Tosin ähkyyni vaikutti osaltaan myös se, että ahmin ruokaa melko nopeasti. Se taas johtui siitä, että viereiseen pöytäämme tuli lapsiperhe, jonka jälkikasvu oli aika uteliasta sorttia, enkä pidä siitä että joku tuijottaa minua kun syön. En voi syödä rauhassa, jos jonkun silmäpari tapittaa minua. Syöminen on intiimiä puuhaa. Menen ravintoloissa mielellään johonkin rauhalliseen nurkkaan, jos se on vain mahdollista. Ruokaan palatakseni Poro oli oikein maistuvaa ja hintansa väärti. Makasin loppuillan sohvalla vatsaani pidellen, mutta oli se sen arvoista.

Loppuloma meni löhöillessä ja katsellessa telkkaria. Voisihan sitä tehdä kotonakin, mutta on aivan eri asia olla lomalla jossain muualla kuin omassa kotona. Rentoutuminen on aivan eri tasoa.

Ruoasta puheen ollen pysähdyimme paluumatkalla vanhassa kotikaupungissani kebabilla maailman parhaassa kebab-keitaassa, jonka herkkuja olin ikävöinyt. Lomani oli kruunattu.

Saan vielä huomenna olla vapaalla. Sitten maanantaina jatkuvat taas näytelmäharjoitukset. Odotan kyllä, että pääsen taas jatkamaan :)  Sain lomalla ladattua akkuja ja uutta virtaa toimia loppukevään. Kiitos siitä Lapille ja mökinvuokraajalle!

Päätin tulla takaisin. Olen viime aikoina kärsinyt tyhjän paperin kammosta, eikä sitä ole ollut helppoa myöntää itselleni saatika muille. Ennen rakastin kirjoittamista, ja pidin itseäni jopa ihan mukiinmenevänä kirjoittajana, Jostain syystä elämänmuutokset, pienet sellaiset, ampuivat luovuuteni alas. Olen haavoittunut, mutta yritän jatkaa eteenpäin. En voi voittaa pelkoani, ellen vain ala kirjoittaa.

Usein on hankalaa olla uniikki maailmassa, jossa yksilöllisyys on katoamassa yhteisten muotitrendien myötä. Sama vaikuttaa kirjoittamiseenkin. Tuntuu siltä, että kaikki ideat on käytetty. Niinhän se kuitenkin valitettavasti on että ideat eivät ole kertakäyttöisiä, eikä siinä ole mitään pahaa käyttää samoja aineksia kuin useat muut monta kertaa aiemminkin. Eräs ohjaajantyön opettajani sanoi, että “Älkää pelätkö varastaa muiden ideoita”. Taide mahdollistuu sillä, että vanhoja teemoja sovelletaan yhä uudelleen ja uudelleen. Jokaisella ihmisellä on eri näkökulma samojen asioiden tarkastelussa, ja siitä ne “uudet” ja tuoreet jutut syntyvät. Minun pitäisi luottaa itseeni ja luovuuteni enemmän, eikä tuijottaa niin orjallisesti siihen, mitä muut tekevät. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Minun pitäisi kirjoittaa tänne useammin, sillä tällaiset lyhyet kirjoitukset saattavat avata kirjoittamisen kammon lukkoja.  Pitää taas löytää inspiraartion lähteet syvältä sisimmästäni. Tai sitten ei tarvitse mennä edes niinkään kauas…

En saa unta. Katsoin juuri Project Runwayn uusimman tuotantokauden viidennen jakson. Yksi suosikeistani tippui. Huomenna pitää herätä aikaisin. Tai siis tänään. Armaani on ensimmäistä iltaa/yötä työharjoittelussa. En muutenkaan ole kummoinen aikaisin nukkumaanmenijä, mutta vielä vähemmän väsyttää, kun toinen on poissa. Nukun silloinkin aina niin sanotusti toinen silmä auki.

Mietin kulunutta kesää. Olipas harvinaisen sateinen ja kylmä kesä. No, toisaalta loma on lomaa vaikka sataisi pieniä ukkoja. Onneksi on päässyt huvilalle rentoutumaan. Vieläkin pääsen rakkaaseen ympäristöön kolmeksi päiväksi ensi viikon alussa Sitten onkin aika palata takaisin opinahjoon. Tekstioikeuksia ei vielä ole voinut soittaa, sillä en ole saanut opettajan lupaa ohjata. Alkuperäiset suunnitelmani karahtivat kiville mahdottomuuden takia. No seitsemän tai ehkäpä kuuden vuoden päästä sitten… Hieman stressaa, kun ei tiedä mistään mitään, ja niistä mistä luulee tietävänsä, erehtyy pahemman kerran. Toisaalta toivon, että koulu alkaisi pian, ettei tarvitse kärvistellä epävarmuuden tukalassa tilassa.

Mullistavaa on se, että minusta tulee kohta vaimoke. Kauan aikaa olen nimittänyt sukulaismiehieni puolisoita vaimokkeiksi, ja nyt minustakin tulee sellainen. Taitaa olla maailman kirjat sekaisin. Olen kuitenkin todella onnellinen. Saan asua inspiroivassa asunnossa ihanan miehen kanssa. Mikä voisi olla parempaa.

Ei edelleenkään nukuta. Täytyypä kokeilla. Kyllä se siippanikin kohta palaa takaisin kotiin. Sittenhän en tietenkään malta mennä untenmaille, kun hänen on selostettava kaikki ensimmäisestä harjoittelustaan. Hihii. Taidan olla virallisesti kumma otus.

“Valssiin mut vaivuta,

uumaani taivuta,

hiuksiain lennätä,

syliini ennätä,

onneen mut onneen sut

onneemme yhteiseen vie, vie, vie.”

Häävalssi/Puurtinen-Helminen

Kesäteatteria ja sadetta. Ensi viikolle on luvattu lämmintä. Toivotaan, että se pitää paikkaansa, ettei sadetta ripsi niskaamme esityskauden aikana. Laulut soivat päässä niin, ettei niiltä saa rauhaa. Minua itkettää tuuli, tuuli. Minua naurattaa tuuli, tuuli.

En tiedä, uskaltaisinko enää kirjoittaa tätäkään tekstiä, ettei joku ottaisi hernepalkokasvia nenäänsä. Nyt, jos koskaan, olen sitä mieltä, ettei mitään voi sanoa suoraan, ettei joku loukkaantuisi. Viimeksi, kun vielä tarkistin asian, maailmassa vallitsee sananvapaus (paitsi ehkä Atlantin takana, missä mitään ei voi sanoa joutumatta ihmisten tuomittavaksi). Maailma alkaa mennä siihen, että kunnianloukkauksia otetaan jo siitä, että joku kirjoittaa TÄYSIN anonyymisti asioiden kulusta suuremmin osoittamatta ketään syyttävällä sormella. Jos kuitenkin sattuisit kirjoittamaan jostain epäreilusta toiminnasta puhumatta kenestäkään nimellä, ja joku väärä henkilö sattuu lukemaan hetkellisessä mielenhäiriössä ulos purskautetun jutun, joudut siitä kolmannen asteen ristikuulusteluun. Varmasti kyseinen ihminen pahoittaa mielensä (ainakin jos on vähääkään inhimillinen yksilö), mutta jos kenestään ei ole mainittu oikealla nimellä, asia ei ole tavallaan kunnianloukkaus. Kuka tahansa voi suoltaa kenestä tahansa mitä tahansa roskaa, ja parodioida huonosti käyttäytyviä julkkiksia joutumatta kiipeliin, mutta jos jokin nöyrä ja pohjimmiltaan hyvä kaveri joskus kiivastuu häneen kohdistuvasta vääryydestä, jo on piru merrassa ja kymmenen katiskassa… Milloin käsitteestä “itsensä ilmaiseminen kirjoittamalla” on tullut rikos? Miksi hyvän tähden on olemassa blogisaitteja, johon voi vapaasti kirjoittaa anonyyminä omista tuntemuksistaan, jos todellisuudessa et saa sanoa mitään kuin kaunisteltuina versioina. Onhan tietenkin olemassa se riski, että joku tuntemasi ihminen lukee juuri kirjoittamasi purkauksen, jossa mainitaan juuri kyseinen lukija, ja hän ottaa siitä nokkiinsa. Tällaisia sivustoja olisi paljon vähemmän, jos ihmiset voisivat vain puhua suoraan ongelmistaan ja luottaa toisiinsa. Ei. Sellainen ei ole mahdollista tässä maailmassa. Se on valitettava tosiasia, jonka huomaa omissa ja lähimmäistensä piireissä yhä näkyvämmin. Tilanteet päästetään kärjistymään, ja lopulta ollaan pahassa pattitilanteessa, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin siltojen polttaminen takanaan.

Maailma olisi parempi paikka, jos ihmiset oikeasti välittäisivät toisistaan. Ei ole kivaa huomata, että sellaiset ihmiset, joita luulit ystäväksesi, puukottavat sinua selkään ja sylkevät vielä päälle. Kuulostaa idealistin ja maailmanparantajan palopuheelta, mutta olen vakavasti yhä enemmän sitä mieltä, että maailma tarvitsee hieman lapsellisia ja naivistisia ajatuksia, jotta pallo ei lakkaisi pyörimästä. Onneksi voin sanoa, että minulla on vielä lähelläni sellainen ihminen, joka on rohkea, eikä pelkää sanoa, mitä hänen mielessään liikkuu. Joskus voisi omistaa enemmän tahdikkuutta, mutta mitään asiaa ei tulisi sanottua, ellei olisi hieman tyhmänrohkea ja uhkapeluri. Toivon, että jokainen miettisi aivokoneistoissaan, onko koskaan yhdenkään elävän sielun elämässä ollut hetkeä, jolloin ei olisi ollut tarvetta huutaa pahaolo ulos niin kovaa kuin keuhkoista lähtee, vaikka se ei olisi ollut kaikkein järkevin teko. Uskonpa, että monen kärkkään ja tulisen persoonan sydämessä tuntusi pieni pistos.

Kihisen kiukusta. Olen lopen kyllästynyt ihmisten selkäänpuukottamiseen, sekä äärettömän kilpailuun ja takaliston nuolemiseen.

Minua pännii kaksinaamainen toiminta. Ihmiset ovat muka aidosti huolissaan, missä mennään, mutta todellisuudessa pinnan alla piilee vain utelua toisten ihmisten elämästä. Mukamas empaattista ja solidaarista! Pah! Vieläpä nämä lauseet, jotka kyseinen Utelija päästi suustaan olivat sitä luokkaa, että hohhoijaa, I can smell the coffee. Utelija urkki tietoja ilmeisesti nyt entisestä työkaveristaan, joka sattuu olemaan suhteessa kansssani. Utelija kyseli, että onko Armaallani kaikki kunnossa. Sitten tulivat nämä legendaariset sanat: “Niin, kun en ole viitsinyt soitellakaan, että hei onko kaikki okei”. Voi !¤###%&##! Katos katos… Miten voikaan ihminen olla niin läpinäkyvä. Hän esittää olevansa mukava ja aidosti kiinnostunut minusta tai meistä, mutta todellisuudessa keskustelumme jälkeen hän on takuulla mennyt juoruamaan kuulumisista eteenpäin Pomolleen! Ruskea kieli, iloinen mieli… Sitä paitsi mielestäni raivostuttavinta tässä jupakassa on se fakta, että mistään “irtisanomisesta” ei ole puhuttu suoraan, vaikka se on ollutkin ilmassa. Urpoa käyttäytymistä näiltä ihmisiltä! Suututtaa niin paljon, etten kohta enää mene koko firmaan. Ties kuinka monta euroa olen heidänkin lafkaansa laittanut! Sydämeni oikein hakkaa, koska olen niin ärsyyntynyt. Utelijan piti oikein hieroa asiaa kasvojani vasten. Minua jäi kalvamaan ja vaivaamaan.

En siedä epäoikeudenmukaisuutta, mutta vielä vähemmän, jos joku rakkaani kohtaa sellaista. Jos toisella on hätä, toisen pitäisi tunnistaa se. Nämä ihmiset, jotka oman edun tavoittelu on niellyt, eivät tiedä pätkääkään sanasta nimeltä empatia ja lähimmäisenrakkaus. He varmaan antaisivat oman lapsensakin kärventyä vartaassa, jos heillä on nälkä, eikä enää olisi muuta syötävää ja vaihtoehtona olisi kuolema…

Onneksi meillä on kuitenkin toisemme; muista viis.

I wander through fiction to look for the truth
Buried beneath all the lies
and I stood at a distance
To feel who you are
Hiding myself in your eyes

and hold on before it’s too late
Until we leave this behind
Don’t fall just be who you are
It’s all that we need in our lives

and the risk that might break you
Is the one that would save
A life you don’t live is still lost
So stand on the edge with me
Hold back your fear and see
Nothing is real ’til it’s gone

Hold on before its too late
Until we leave this behind
Don’t fall just be who you are
It’s all that we need in our lives

So live like you mean it
Love ’til you feel it
It’s all that we need in our lives
So stand on the edge with me
Hold back your fear and see
Nothing is real ’til it’s gone

Hold on before its too late
Until we leave this behind
Don’t fall just be who you are
It’s all that we need in our lives

Hold on before its too late
Until we leave this behind
Don’t fall just be who you are
It’s all that we need in our lives

It’s all that we need in our lives
It’s all that I need in my life

-Before It’s Too Late / Goo Goo Dolls-

Please enable Javascript and Flash to view this Flash video.

Usein olen näitä sanoja miettinyt, ja tulen miettimään. Seilaan jälleen melankolian aallokossa. Se johtuu säästä ja erinäisistä ajatuksista.

Onko ihmisen ahneudella määrää? Luulenpa, että nyt olen vihdoin oivaltanut, ettei taida olla.

Onko oikein, että lojaaleja työntekijöitä kohdellaan kaltoin? Satoja tunteja olen ylitöitäkin ilmaiseksi tehnyt. Ihan vain hyvää hyvyyttäni. Ei ole mitään turvaa tässä oudossa maailmassa, jossa todellakin onnenanti jaetaan raukkamaisesti. Jos emme eläisi niin rahanahneessa ja pihissä yhteiskunnassa, jossa uskollisuutta ei kunnioiteta, suuntaisin kulkuni lähimpään metsikköön ja alkaisin elää henkipaton elämää lainsuojattomana. Sylkisin kaikkien väärintekijöiden kasvoille, ja ryöväisin rikkailta antaakseni varoja köyhille.

Marx totesi aikanaan, että uskonto on oopiumia kansalle, mutta minä sanon, että se on raha ja ihmisten ahneus! Viva la revolution! Eläköön Robin Hood!

Olen pudonnut pieneen kuoppaan. Minut voi nähdä ja näen itse muun maailman, mutten pääse ylös. Kuilu on korkea. Välillä se salpaa hengityksen, ja antaa ahdistuksen laskeutua seurakseni. Ahdistus ei ole ystäväni, vaikka se väittää olevansa. Se kiusaa; kuiskailee matalalla bassollaan pahoja ajatuksia ja kiertelee ympärilläni kuin susi lampaan vaatteissa. Se väittää tietävänsä, mitä haluan. Se sanoo, että siltä löytyy apu kaikkeen, mitä tarvitsen. Se yrittää olla kiero, ja välillä melkein jo uskon sitä.

Kuopassani on kuivaa ja kylmää. Olen paljas ruoto, enkä kykene suojautumaan purevalta viimalta. Ainoastaan toivo paremmasta pitää minut lämpimänä. Toivon antamaa lämpöä ei voi verrata toisen läheisyyden säkenöivään hehkuun, vaikka se on lähellä sitä. Oikeastaan se on kuvitelma siitä.

En tiedä, milloin minut vapautetaan. Ainoastaan yksi voi sen tehdä, mutta sitä, kauanko hänen tulonsa kestää, en osaa arvioida. Voin vain elää päivä kerrallaan, ja toivoa etteivät ahdistus ja epätoivo saa käännytettyä minua puolelleen.